Alkoholiton hetki

Päätin viime lokakuun alussa olla puoli vuotta ilman alkoholia. Päätös syntyi hetkessä ja piti kuusi kuukautta ja ylikin. Idean syntyessä olin ollut valmiiksi alkoholittomana ainakin parisen viikkoa ja poikaystäväni mainittua olleensa aikoinaan itse puoli vuotta juomatta, teki mieleni kokeilla. Syinä kokeiluun oli katsoa, onko alkoholittomuudella merkittäviä fyysisisiä, henkisiä tai sosiaalisia vaikutuksia - ja tietenkin ihan vain mielenkiinto, pystynkö siihen. Eli ei kun bissehanat kiinni ja kokeilemaan!

Kymmenen alkoholinkäyttövuoden aikana kännäämiseen vapaa-ajanviettotapana on ehtinyt jo monesti kyllästyäkin, mutta kyllä sitä on silti tullut aika usein viikonloppuisin kaljalla istuttua ja klubeissakin käytyä. Jotenkin sitä on vain ehdollistunut ajatteluun, että juominen on se tapa, jonka puitteissa vapaa-aikaansa ja sosiaalista elämäänsä tulee viettää. Sosiaalinen elämäni on kuitenkin rauhoittunut siinä määrin viime aikoina, ettei juomisen lopettaminen alkuun tuntunut mitenkään edes vaikuttavan viikkojen tai viikonloppujen etenemiseen. Kun rientoja sitten alkoi ilmestyä, oli kohdattava alkoholittomuutensa käytännössä: etkot ja baari (jatkoille en tämän puolen vuoden aikana päätynyt) selvinpäin muiden humaltuessa. Omat ennakko-odotukseni taisivat olla hieman siellä negatiivisella puolella: "nooo, katotaan nyt, aina voi lähteä kotiin". Yllätys olikin suuri, kun huomasin kerta toisensa jälkeen viihtyväni juhlimassa paremmin kuin aikoihin. Illat olivat mahtavia! Fiilis yleisesti oli rennompi, ihmisten kanssa tuli juteltua enemmän, tanssilattialla tuli jorattua enemmän ja paremmalla svengillä kuin ikinä, energiaa riitti (no okei, join kahvia!), pää säilyi skarppina koko illan ja seuraavana aamuna olo oli freesi. Juomattomuus ei siis tarkoittanutkaan juhlimattomuutta tai tylsiä iltoja, ehkäpä jopa päinvastoin. Olen saattanut juodessani tukeutua liikaakin pelkästään siihen humalan tuomaan hilpeään oloon. Nyt, kun alkoholin tuomaa nostetta ei ollut, hyvän olon ja meiningin oli löydyttävä oman pään sisältä. Ja onhan se selvää, että omasta sisimmästä löytyvä hyvä olo hakkaa aina ulkoisilla tekijöillä aikaansaadun ihan kuusnolla.

Alkoholista haetaan juhlafiiliksen lisäksi usein myös kohotusta itsetunnolle ja rohkaisuryyppyjä on itsekin tullut vedeltyä sekä tietoisesti että tiedostamatta. Sosiaaliset tilanteet ovat tuntuneet luistavan paremmin pienessä pöhnässä, jolloin ihmisten kohtaaminen ei ole pelottanut. Viinan tuoma itsetunnon kohotus on kuitenkin omalla kohdallani ollut kyseenalainen. En ole monesti pitänyt itsestäni humalassa, sillä alkoholi on tuntunut aiheuttavan ikään kuin käänteistä korostusta niissä piirteissäni, joista koen epävarmuutta: ujouteni on muuttunut liioitelluksi rohkeudeksi, jopa sosiaaliseksi aggressiivisuudeksi ja luontainen huomaavaisuuteni on kääntynyt tolkuttomaksi itsekkyydeksi. Olen kokenut olevani feikki, en oma itseni lainkaan. Juomattomuuden olisi ehkä voinut kuvitella vain korostavan niitä alkuperäisiä epävarmuuksiani ilman sitä käänteistä efektiä, vaan toisinpa kävi. Huomasin pystyväni olemaan selvänä todella helposti oma itseni täysin tuntemattomienkin seurassa. En ikään kuin voinut piiloutua humaltumisen taakse, jolloin ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kohdata rehellisesti sekä itsensä että muut. Mikä parasta, tämä "oma itseni" osoittautui mukavammaksi, sosiaalisemmaksi, itsevarmemmaksi, rennommaksi ja kaikin tavoin paremmaksi tyypiksi kuin se epävarmuuksiaan alkoholilla peittelevä humalapersoona. Rehellisesti. Olen huomannut olevani sosiaalisesti vapautunut ja hyvä tyyppi ihan itsenäni, ilman mitään "estojen poistajaa". Olen pitänyt itsestäni sellaisena kuin olen, minkä en olisi uskonut olevan mitenkään mahdollista vielä muutama vuosi takaperin. Onnistuin juomattomuuden kautta tulemaan jälleen enemmän sinuiksi itseni kanssa.

Huomattavia fyysisiä muutoksia en ehtinyt puolen vuoden aikana huomata, tosin ei sitä viinaa niin paljoa ennen taukoa mennytkään, että olisin sellaisia edes odottanut. Viikonloppuaamut olivat toki darrattomia, mikä oli mukavaa. En myöskään kohdannut niin suuria kummasteluja kuin mitä olin ehkä odottanut. Muutama "mitä, etkö sä JUO OLLENKAAN?", "huh, mä en todellakaan pystyisi tohon" tai "älä oo tommonen, juo nyt!" tuli, mutta mitään suurta haloota aiheesta ei saatu aikaiseksi. Uskon kyllä, että joissain piireissä tapaustani ei välttämättä olisi niin lievällä äimistelyllä ohitettu. Olisin saattanut myös itse ennen omaa kokeiluani ihmetellä (ehkä jopa suureen ääneen, jos olisin ollut humalassa) jonkun muun valintaa olla juomatta. Kummallista, miten suuren roolin alkoholi onkin saanut normaalikansalaisen elämässä. Miten itsensä turruttamisesta on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus? Millainen on todellisuuteni, jos viikonlopusta toiseen tuntuu siltä, etten saa elämästäni tarpeeksi irti ilman hermomyrkkyjä? Näin jälkeenpäin tuntuu jopa hieman hölmöltä, että pidin puolen vuoden juomattomuutta niinkin suurena asiana.

Yleisesti elämäntyylinä en kannata liiallista ehdottomuutta tai kieltäytymisen kautta määriteltyjä rajoja. Ehdottomuus johtaa helposti mustavalkoiseen ajatteluun, joka sen lisäksi (tai jopa juuri siksi), että sitä on mahdoton soveltaa maailmaamme käytännössä, aiheuttaa usein enemmän pahaa kuin hyvää. Usein toisteltu kultainen keskitie on edelleen se polku, jolle tulee pyrkiä. Eri ääripäissä käyminen saattaa kuitenkin antaa sellaisia näkökulmia, joita emme ilman näitä kokeiluja saisi. Hetkellinen ehdoton kieltäytyminen voidaan myös nähdä eräänlaisena luopumisharjoituksena - on tärkeää huomata, että pärjäämme yhtä hyvin, ellemme jopa paremminkin ilman monia asioita, joita olemme aina luulleet tarvitsevamme.

p.s. Samana päivänä, kun join ensimmäisen tuopilliseni tauon jälkeen, aloitin puolivuotisen ilman pitkäaikaista pahettani tupakkaa. Vaikka luulenkin tietäväni, että tämäkin puoli vuotta pitää ja helposti, voitte silti pitää peukkuja. ;)

Pään sisäpuoli - itsestä ja itsetuntemuksesta

Olen viimeiset viisi vuotta opetellut tuntemaan itseäni ja aktiivisesti pyrkinyt kehittämään itseäni henkisesti. Kyllähän kehitystä ja kasvua on tapahtunut sitä ennenkin, mutta viimeistään vuodesta 2005 eteenpäin olen yrittänyt tietoisesti paikantaa sellaisia mieleni osa-alueita, jotka kaipaavat muutosta ja muokannut niitä. Tämä on prosessi, joka tulee jatkumaan varmasti koko elämäni, mikä on päivästä riippuen joko innostava, helpottava tai tuskastuttava ajatus. Joka tapauksessa kyse on yhdestä elämäni tärkeimmistä projekteista.

Minun piti valmistua ylioppilaaksi keväällä 2005, mutta pistin koulun poikki puolta vuotta ennen kirjoituksia vuoden 2004 jouluna, sillä psyykeni heitti häränpyllyä (lakki tuli kuitenkin vihdoin kevällä 2006). Tämä oli itsellenikin aikamoinen yllätys, sillä romahdusta ei aiheuttanut mikään selkeä ulkoinen muutos. Kyse taisi olla ennemminkin vuosien aikana kasautuneiden selvittämättömien tunteiden yli vyörymisestä - aloin olla niin solmussa itseni kanssa, että tarvittiin kunnon hajoaminen, jotta vanhaa voitiin alkaa korvata uudella. En tiedä, olinko tätä ennen koskaan todella pysähtynyt rehellisesti kohtaamaan itseäni. Olen toki aina ollut kova tarkkailemaan ja analysoimaan itseäni, mutta häilyvän itsetunnon puitteissa se on hedelmällisen kehityksen sijaan tainnut jäädä lähinnä itsensä sättimiseksi ja näin ollen kasvavaksi pahaksi oloksi ja tyytymättömyydeksi. Vaikka ensimmäiset vuodet henkisen romahduksen jälkeen olivat vaikeita, olen kiitollinen tapahtumasta. On ollut todella opettavaista ikään kuin jäljittää itseään ja koota mieltään uudestaan pala palalta. Tällaisissa asioissa ennemmin on kai aina parempi kuin myöhemmin - mitä pidempään psyykkiset ongelmat saavat muhia pään sisällä, sitä pahemmiksi ne ehtivät kasvaa ja sitä rankempaa niiden selvittäminen lopulta on. Kaikki eivät toki tarvitse samanlaista ravistelua kuin minä, mutta uskon, että itsetutkiskelu ja itsetuntemus tekevät jokaiselle hyvää.

Itsetuntemuksella tarkoitan tietämystä siitä, millainen ihminen olen. Millaisia ovat arvoni, mielipiteeni, tunteeni, maailman- ja elämänkatsomukseni, kuinka ne heijastuvat käytöksessäni ja ennen kaikkea, miksi ne ovat kehittyneet sellaisiksi kuin ovat? Kysymys "miksi" on erityisen tärkeä matkalla itsetuntemukseen. On hyvä alku tunnistaa, mitä tuntee ja mitä mieltä on eri asioista. Kun tietää, miksi tuntee niin kuin tuntee ja mihin omat mielipiteensä perustaa, on jo paljon pidemmällä - vaiheessa, jossa voi alkaa vaikuttaa omiin ajattelu- ja käyttäytymismalleihinsa. On vaikea sanoa, miltä osin luonteemme on geenien ja miltä osin ympäristön sanelemaa (vai kenties entisten elämien tai planeettojen liikkeiden), mutta uskon ympäristön vaikutuksen olevan merkittävä. Reagoimme jo kohdussa ulkoisiin ärsykkeisiin ja päästessämme peruskoulusta olemme imeneet itseemme valtavan määrän vaikutteita - tietoa, käyttäytymismalleja, tunteita - kasvuympäristöstämme. Lapsi on hyvin avoin ja vastaanottavainen kaikelle kohtaamalleen. Valitettavasti voimme lapsuudessamme - ja toki myöhemminkin - oppia hyvien lisäksi monia meille haitallisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja, jotka saattavat hankaloittaa elämäämme vielä aikuisiässäkin. Saatamme huomata ajautuvamme aina vain uudestaan samoihin huonoihin tilanteisiin, ajatuksiin, tunteisiin ja ratkaisuihin. Jos näitä malleja halutaan lähteä muuttamaan, tulee ensin selvittää niiden syy. Miksi tunnen ja käyttäydyn joka kerta tällaisessa tilanteessa näin? Syyn selvitessä näemme oman käyttäytymisemme loogisena reaktiona aikaisempiin tunnekokemuksiimme. Kun tiedämme, mistä haitalliset tunteet ovat saaneet alkunsa, voimme kohdata nämä negatiiviset muistot, käsitellä ne, päästää niistä irti ja korvata ne uusilla, positiivisia lopputuloksia mahdollistavilla tunteilla ja kokemuksilla. Tällaisten muutosten tekeminen voi teoriassa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se saattaa olla hyvinkin rankkaa ja aikaavievää. Joskus hankalin vaihe on käytöksen taustalla olevan perimmäisen pelon löytäminen, sillä se voi piilotella monienkin suojamuuriksi nostatettujen tunteiden takana. Ei kannata kuitenkaan lannistua, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että "tällainen minä nyt vaan olen enkä tästä muutu!". Väärin. Itsellemme haitalliset tunteet ja ajatukset eivät ole ennalta määrättyjä, pysyviä luonteenpiirteitä vaan opittuja, usein vain hyvin tiukkaan juurtuneita malleja. Voi vaatia paljonkin voimia ja rohkeutta muuttaa niitä, mutta tässä pätevät samat mantrat kuin muidenkin uusien taitojen opettelussa - kärsivällisyys on hyve ja harjoitus tekee mestarin.

Kaikkia negatiivisia tunnereaktioitamme emme pysty täysin sammuttamaan, vaikka kuinka harjoittelisimme. Tämä ei luojan kiitos ole tarkoituskaan! Ihminen on tunteellinen olento ja kohtaamme elämässä varmasti niin monenlaisia tilanteita, että ehdimme käydä läpi koko tunneskaalan kaikkine vivahteineen moneen kertaan, mistä pyrin itse olemaan kiitollinen vaikeinakin hetkinä. Hyvä itsetuntemus auttaa meitä kuitenkin säilyttämään tietyn tasapainon ja selkeyden kaikkien näiden tunteiden keskellä - tunnekuohun yllättäessä tiedämme, mitä päämme sisällä tapahtuu ja miksi, jolloin emme hukkaa itseämme tai päädy hämmentyneinä tekemään huonoja ratkaisuja.

Tutustuessamme sisimpäämme joudumme olemaan itsellemme täysin rehellisiä, mikä ei usein alkuun ole ollenkaan helppoa. On kivuliasta tarkastella itseään ja nähdä kaikki ne virheet, joita on oppinut häpeämään ja piilottelemaan - näemme kaiken sen, mitä emme haluaisi tunnustaa olevamme. Kuitenkin vain tunnustamalla ja hyväksymällä kaikki ahdistavilta tai pelottaviltakin tuntuvat piirteemme, voimme tehdä aselevon itsemme kanssa, jonka jälkeen vasta voimme aloittaa pysyvän kehityksen haluamaamme suuntaan. Ja mitä pidemmälle pääsemme oman päämme sisälle ja alamme ymmärtää itseämme, sitä paremmin alamme myös ymmärtää muita. Huomaamme, että muidenkin ihmisten käytös heijastelee heidän sisintään - reippaasti yleistäen paha olo ja epävarmuus purkautuvat negatiivisena käytöksenä ja hyvä olo positiivisena, toki ihminen ei aivan näin yksinkertainen olento ole. Monesti käyttäytyminen ja sen syyt voivat vaikuttaa keskenään jopa täysin ristiriitaisilta. Joka tapauksessa, mitä paremmin tunnemme ja hyväksymme itsemme ja opimme rakastamaan itseämme, sitä helpompaa on ymmärryksen, hyväksynnän ja rakkauden antaminen myös muille.

Itsetuntemuksen opettelu ei tietenkään sisällä pelkästään negatiivisiin asioihin keskittymistä ja vaikeiden muistojen purkamista. Yhtä tärkeää on opetella tunnistamaan vahvuutemme, kehittää niitä, nauttia niistä ja antaa itsellemme niistä arvostusta. Oma polkuni vain on vienyt enemmän sitä kivikkoisempaa tietä, negatiivisista asioista irti päästämisen ja kantapääopin kautta, joten se on reitti, josta osaan kertoa. Tämän elämän mittaisen projektini tavoitteena on kasvaa omassa potentiaalissani parhaaksi mahdolliseksi minäksi. Haluan elää vapaasti ilman pelkoja toteuttaen itseäni niin, että toimintani kumpuaa rakkaudesta ja aidosta halusta tehdä valitsemiani asioita. Näin viisi ja puoli vuotta henkisen romahdukseni jälkeen voin tyytyväisenä todeta olevani oikealla tiellä ja - kyynikot minut armahtakoot - onnellisempi kuin koskaan. ;)